"Mukaan otettiin yhdet vaihtovaatteet, ei juuri muuta"

Natalia Vysotska muistaa hyvin, kun ensimmäiset pommitusten äänet kuuluivat helmikuun 24. päivän iltapäivänä.

– Soitin äidilleni ja kysyin, mitä tehdään. Hän sanoi, ettei se ole mitään, ja aikoi lähteä töihin, Natalia muistelee raisiolaisen kerrostaloasunnon keittiössä.

Englanninopettaja Natalialla, 29, oli Ukrainan Mykolajivissa oma kielikoulu. Hänen äitinsä Oksana työskenteli hierojana omalla työhuoneellaan ja piti kovasti työstään. Pikkusisarukset Nikita, 15, ja Polina, 10, kävivät peruskoulua.

Helmikuussa kävi kuitenkin nopeasti selväksi, että hyvä elämä Mykolajivissa piti jättää taakse. Etelä-Ukrainassa sijaitseva Mykolajiv oli Ukrainan kaupungeista Hersonin jälkeen toinen, johon Venäjän hyökkäykset aluksi kohdistuivat.

Aluksi Natalia muutti kerrostaloasunnostaan omakotitaloon, jossa äiti ja mummo asuivat, koska se tuntui turvallisemmalta. Sitten perhe lähti Länsi-Ukrainaan, kylään, jossa Natalian aviomiehen perhe asui.

– Otimme nopeasti mukaan joitain tavaroita, mutta oli vaikea valita, mikä oli hyödyllistä. Minulla ei esimerkiksi ollut lämmintä takkia. Otimme mukaan ruokaa, mutta sitä olisi voinut ostaa joka paikasta, Natalia kertoo.

Perheen isä työskenteli Suomessa, ja hän pyysi perhettään lähtemään maasta. Muutaman päivän jälkeen auton nokka suunnattiin pohjoiseen. Mukaan lähti Natalian, Oksanan ja pikkusisarusten lisäksi myös pieni Jablik-koira.

– Äiti sai ajokortin vasta viime vuonna. Tämä oli hänen ensimmäinen pitkä automatkansa, Natalia kertoo. Oksana nauraa.

Neljänteen junaan mahtui

Samalla alueella Raisiossa asuu nyt monta ukrainalaista perhettä. Natalia esittelee alakerrassa asuvat Synenkot: äiti Lena ja lapset Anja, 14, Jaroslav, 10, Xenia, 9, Sofia, 5, Jegor, 4, ja juuri kävelemään oppinut Nikita, 1, sekä haastattelun aikaan töissä oleva perheen isä ovat Zaporizzjasta, niin ikään Etelä-Ukrainasta.

Lena työskenteli insinöörinä ennen lasten syntymää, mutta on ollut viime vuodet kotiäitinä. Kuuden lapsen kanssa riittää kotitöitä. Vanhimmat lapset käyvät koulua, mutta kolme pienintä on äidin kanssa kotona.

– Meillä ei ollut ajatusta lähteä kotoa mihinkään, mutta helmikuun 24. päivänä ei voinut enää käyttää rahaa. Pankkikortit eivät toimineet, Lena kertoo Natalian tulkkaamana.

Kun parin-kolmen päivän päästä alkoi kuulua pommituksen ääniä, perhe päätti lähteä. Se ei ollut helppoa: vasta neljännellä yrityksellä he mahtuivat junaan. Mukaan otettiin yhdet vaihtovaatteet, ei juuri muuta.

– Vaunuosastossa, joka oli tarkoitettu neljälle, matkusti kuusitoista ihmistä, Lena kertoo.

Me aikuiset yritämme sitten selittää, mutta vaikeaa se on.

Kun juna tuli Puolaan, Anja sanoi, että tämä on kuin paratiisi verrattuna kotiin. Puolassa he odottivat bussia päivän ajan, sitten matka vei Baltian kautta Suomeen.

Synenkoilla ei ollut sukulaisia eikä tuttavia Suomessa, mutta Suomi tuntui turvalliselta vaihtoehdolta. Perhe asui ensin kuukauden Punaisen Ristin hätämajoituksessa. Sitten järjestyi oma asunto Raisiossa.

Vaikka nykyisessä kodissa on turvallista, kotimaan sota on mielessä. Eräänä päivänä kaupungilla soi sireeni, ja lapset heittäytyivät maahan, koska he luulivat sitä ilmahälytykseksi.

Lena kertoo, että lapset kyselevät joskus, miksi tämä kaikki tapahtuu.

– Me aikuiset yritämme sitten selittää, mutta vaikeaa se on.

teksti: Elina Teerijoki

Voit lukea Natalian ja Lenan perheiden tarinat koko pituudessaan uusimmasta Avun maailma -lehdestä. Haastattelut on tehty kesällä 2022.